Piun tarina

Viime viikonloppuna keskustelin erään henkilön kanssa, jonka edesmenneellä hovawartilla oli hyvin samankaltainen tarina kuin Fellallani. Se sai minut taas jälleen kerran miettimään kodinvaihtajia, ja se aihe on sellainen joka saa minut aika kuumaksi - eikä edes hyvällä tavalla. En ole kuitenkaan koskaan kirjoittanut Piun historiasta missään.

Vepetreeneissä kesällä 2015.

Alkuvuodesta 2010 eräs naapureistamme soitti äidilleni kysyäkseen tunteenko hän ketään kenellä olisi mahdollisuus ottaa itselleen 9kk vanha saksanpaimenkoira narttupentu. Kyseessä oli heidän tyttärensä koira - jota tyttö ei omien sanojensa mukaan enää voinut kestää ja pentua uhkasi aikainen lähtö, jos uutta kotia ei pian löytyisi.

Pennun piti olla terve, ja sillä piti olla perustottelevaisuus kunnossa. Ongelmat olivat arjessa selviämisessä, lähinnä yksinolossa ja lenkeillä räyhäämisessä omistajan mukaan. Hän kertoi pennun joutuvan olemaan paljon yksin, sillä hän oli kiireinen kahden yrityksensä vuoksi. Pentu oli tuhonnut hänen asuntonsa lähes kokonaan, seiniä ja lattioita myöten.

Olemme äitini kanssa hieman yllytyshulluja - lupauduimme ottamaan pennun, Felician, luoksemme viikonlopuksi. Emme sen jälkeen koskaan pyytäneet silloista omistajaa hakemaan koiraansa takaisin. Ihastuimme vilkkaaseen kiltihköön koiraan, joka pursusi elämäniloa. Myöhemmin hän toi Fellan paperit ja loput koiratarvikkeet, joille hänellä ei ollut nyt enää käyttöä. Maksoimme Fellasta hänelle nimellisen summan - lähinnä korvaamaan ensimmäisen vuoden rokotuksiin menneet kulut.

Ensimmäisen vuoden ajan, mitä enemmän tutustuin Fellaan - sitä enemmän siitä näki mitä oli jätetty tekemättä ja meille kertomatta. Vaikka koira ei puhu, se kertoo sanattomasti asioita.

Agilitya harrastimme ennen kuin tiesimme nivelsairauksista.

Se tuhosi asioita ollessaan yksin, tiputti kaiken pöydiltä ja söi tai pureskeli tavarat. Tämä loppui muutaman kuukauden kuluessa muuttuen hyvin satunnaiseksi, kun pentu alkoi saamaan tarvitsemansa liikunnan ja aivojumpan. Lisäksi sen tilan yksin ollessa rajattiin yhteen huoneeseen, jota se edelleen pitää omana paikkanaan.

Fella paljastui hyvin epävarmaksi koiraksi. Vilkkaan ensivaikutelman alle kätkeytyi huonon itsetunnon omaava iso koira. Kun kukaan ei ollut nuorukaiselle kertonut miten muihin koiriin tulee suhtautua, olivat ne selkeä uhka. Piu peitti epävarmuuttaan räyhmäämällä ihan varmuuden vuoksi kaikille lenkkeilijöille ja vieraille koirille. Otti useamman vuoden ennen kuin sain kitkettyä tavan Fellalta, ja nykyään voin kuljettaa sitä julkisilla paikoilla ilman pelkoa, että se alkaa hölmöilemään.

Lisäksi Fella ei osannut leikkiä. Otti hetken aikaan, kun sain sen taistelemaan leluista kanssani tai tuomaan niitä. Puhe siitä, että sitä olisi koulutettu missään määrin aikaisemmin ei pitänyt paikkaansa. Aloitin sen kanssa vähemmästä kuin nollasta, mutta otin sen vain henkilökohtaisena haasteena, saada tuo hassu epävarma koira yhteiskuntakelpoiseksi. Puolitoista vuotta sen jälkeen kun Fella tuli meille, suoritimme sen kanssa BH-kokeen hyväksytysti.

Saabran kanssa Fella ei tullut toimeen aikuisemmaksi kasvettuaan. Ne tappelivat rajusti neljä kertaa, ennen kuin kokeilimme viimeisenä keinona molempien narttujen sterkkausta. Tappelut alkoivat useinmiten aivan mitättömistä asioista. Onneksemme leikkaus auttoi ja sen jälkeen ne eivät koskaan tapelleet ja pääsivät sellaiseen suhteeseen, että jopa leikkivät harvoin yhdessä.

Fellan kaikki ongelmat eivät kuitenkaan olleet vain pentuajan kasvatuksessa tai hermorakenteessa. Se oli pitkään niin laihassa kunnossa, että monet kyseenalaistivat syötänkö tuota koiraa ollenkaan. Se ei yksinkertaisesti vain ottanut massaa millään. Sitä tutkittiin paljon eläinlääkärissä, ja veriarvojen ollessa viitealueella ja kaikkien sairauksien poissulkemisen jälkeen luottoeläinlääkärimmekin totesi, ettei osaa sanoa mikä sillä on. Muistan päivitelleeni tätä kasvattajallekin.

Myöhemmin kuitenkin sain "pienenä sivuseikkana" selville, että Fellan pentueessa oli ollut ärhäkkä suolistotulehdus pentujen ollessa pieniä. Fella oli ollut yksi niistä, jotka sen sai. Todennäköisesti siis suolisto oli vaurioitunut kehitysvaiheessa niin paljon, ettei ruoka pystynyt imeytymään kunnolla.

Raakaruokin koiria yhdessä vaiheessa, kun siihen oli mahdollisuus. Uskonkin että on barffauksen ansioita, että ruoka alkoi upota Fellaan. Se söi päivittäin paljon naudan rasvaa muun ruuan lisäksi, ja alkoi ottaa massaa. Mutta myöskään siirryttäessä takaisin teolliseen ruokaan, ei paino kadonnut, vaan Fella onnistui edelleen näyttää terveeltä koiralta.

Näyttelykoirako? Messari 2011.

Tervehän Fella ei kuitenkaan ole. Siltä on leikattu kaulasta nopeasti kehittynyt hyvänlaatuikseksi paljastunut kasvain, sillä on nivelrikko molemmissa kyynärpäissä ja selässä spondyloosi. Nämä kaikki on sillä todettu jo ennen viidettä ikävuotta. Olen joskus todennut saaneeni tyypillisen saksanpaimenkoiran, jalostuksen ihmeteon, joka ei olisi elossa ilman eläinlääketiedettä.

Miksi kerroin kaiken tämän?

Joku voisi ymmärtää tämän säälin kerjäämisenä - kaikkea onkin joutunut kärsimään, kun ihan itse otti tuolla tavalla koiran kuin sian säkissä.

En, kaikesta huolimatta Fellan eteenpäin vieminen on ollut hyvin hauskaa ja opettavaista. Olen kiinnostunut koirien käytösongelmien ratkaisusta, joten oli ilmiselvää että tulisin jossain vaiheessa kouluttamaan itse sellaisen koiran. Näin 13. päivä 7-vuotta täyttäneenä Fella on uskomattoman helppo, tottelevainen ja kypsä koira. Haluan kritisoida sitä, miten tuohon meidän alkutilanteeseen oli päädytty.

Ensinnäkin on mielenkiintoista, että kasvattaja teettää vuodessa 10 pentuetta saksanpaimenkoiria - yhteensä 60 pentua yhden vuoden aikana. Silloin päätyy väkisinkin tilanteeseen, jossa ei pysty löytämään kaikille pennuille hyviä koteja. Itse yhtäkään koirapentuetta kasvattamattakin tiedän, että käy työstä etsiä 60 sopivaa kotia saksanpaimenkoiralle. Uskon, että liiallinen koirien määrä on osasyy miksi Suomessa voi menestyä ongelmakoirankouluttajana. Koiria on myös väärillä ihmisillä.

Kuinka moni myisi saksanpaimenkoiran kerrostaloon ihmiselle, jonka aikaisempi kokemus koirista on spanieli, jota ei sitäkään ollut pystynyt pitämään?

Rio ja Fella

Toiseksi on mielenkiintoista minkälaisilla odotuksilla ihmiset ottavat koiria. Jos elämäntilanne ei ole sopiva koiralle, miksi ottaa koira? Jos omat taidot eivät riitä, miksi haukata liian suuri pala? Koira on eläin, se vaatii kasvatuksen ja huolenpidon. Aivan kuten lapset. Harva hankkii lapsia, jos oma elämäntilanne ei ole sopiva, miksi koira olisi eri asia? Koiria hankitaan liian paljon mielijohteesta, liian paljon pelkän mielikuvan perusteella. Esimerkiksi stereotypia "saksanpaimenkoirat ovat urhoollisia palvelijoita", ei kerro että saksanpaimenkoira olisi sellainen syntyessään.

Kuka olettaa koiran olevan valmis paketti ilman minkäänlaista vaivannäköä sen koulutukseen?

Kolmas mielenkiintoinen seikka on hankaluuksien kohtaamiseen suhtautuminen hankkiumalla niistä eroon. Koira voidaan heittää tarvittaessa vaikka hautaan, jos siitä ei pystykään huolehtia. Jos siitä kasvoikin nuori koirankoltiainen eikä elokuvien kouluttamatta valmis sankarisesse on perusteltua myydä se pois. Ihminen joutuu kohtaamaan faktan, että on mahdollisesti epäonnistunut jossain. Koirat vaihtavat liian herkästi kotia ilman, että on edes yritetty tehdä asialle jotain. Tämä kertoo mielestäni enemmän ihmisten ajattelutavoista kuin koiranpidon hankaluudesta.

Myykö kukaan lapsiaan viimeisen piikin uhalla, kun oma energia tuntuu loppuvan?

Tuosta vielä hirveämpi versio on jostain syystä epätäydellisestä koirasta eroon hankkiutuminen. Koirasta kasvaakin näyttelykoiraksi ruma, tai harrastuskoiraksi vietitön tai sairas. On epäkypsää muuttaa eläin heittosäkiksi, vaikka kukaan ihminenkään ei ole täydellinen. Samat ihmiset, jotka jakavat facebookissa mietilausekuvia "koirani rakastaa minua vaikken ole täydellinen", myyvät koiransa pois kun siitä ei koskaan tulisi muotovaliota.

Kuinka moni täyttää adoptiopapereita, kun selviää että lapsella on diabetes?

Tämän tekstin on tarkoituksena provoisoida miettimään vielä kerran onko valmis ottamaan koiran, ja olen tyytyväinen jos onnistuin siinä. Mielestäni liian harva suhtautuu koiraan asiana, joka on sinun vastuulla seuraavat 15 vuotta, riippumatta siitä minkälainen se on. Kun päätös on kerran tehty, siitä pitää kantaa vastuu. Se pelaa, joka ei pelkää.

Hyvää matkaa, ystävä

Saabra 27.7.2004-3.3.2016

Saabra nukkui ajasta iäisyyteen 3.3. rakkaidensa rapsutusten saattelemana. Vanhan rouvan nivelrikko oli edennyt siihen pisteeseen, että teimme vaikean päätöksen ja totesimme, ettei enää ole koiranarvoista elämää. Jos ei pysty leikkimään, liikkumaan kivuitta ja tekemään koiran touhuja, ei päivien lukumäärällä ole väliä. Tuona päivänä kun tulin kotiin, Saabra ei ensimmäistä kertaa jaksanut nousta tervehtimään. Oli tullut aika viimeisen palveluksen.

Nivelrikko eteni loppuajasta todella nopeaa vauhtia. Vielä elokuussa kuljimme yli viiden kilometrin lenkkejä yhdessä muiden koirien kanssa. Olen kiitollinen, että Saabra pysyi niin hyvässä kunnossa niin vanhaksi ja, että saimme pitää hänet luonamme näin pitkään. Jälkeenpäin ajateltuna Saabra sai pitkän hyvän elämän.

Kaikesta huolimatta tunteiden ristiriita on hillitön. Vaikka vanhemman koiran elämän rajallisuuden kuinka hyvin tiedostaisi ja yrittäisi valmistautua ystävän poismenoon,  mikään ei auta siihen suruun ja aiheettomaan syyllisyyden tunteeseen. Pahinta oli katsoa Saabraa sen tummiin silmiin ja ajatella "tämä on elämäsi viimeinen päivä". Ei ole päivää, etten ajattelisi Saabraa.

Viimeiset päivät olivat tunteiden ja järjen taistelua. Samalla kun tiesi että tämä Saabran parhaaksi, tunteet huusivat että älkää viekö tätä ystävää minulta.

Nyt Saabran tilalla on iso tyhjä aukko. Olen ollut 9-vuotias Saabran tullessa elämääni, joten tuntuu kuin se olisi aina ollut olemassa. Nyt lapsuuteni ystävä on kuitenkin poissa, ja minulle on jäänyt jäljelle muistot. Olen kasvanut hirveän paljon ihmisenä koirien, erityisesti juuri Saabran ansiosta.

Totesinkin äidilleni, että tuskin olisin sama ihminen ilman Saabraa. Saabra toi elämääni koiraharrastuksen ja nuorena syyn liikkua ja lenkkeillä. Saabra opetti minulle mitä on motivaatio ja miten koiraa tulee kohdella, miten opitaan asioita. Se opetti, ettei epäonnistumisella ole väliä ja kun paljon tekee töitä saa tuloksia aikaan. Se opetti, että itselle tärkeisiin asioihin pitää heittäytyä täysillä mukaan välittämättä siitä miltä se ulkopuolelle näyttäisi.

Saabra rakasti yli kaiken nopeita palloleikkejä, etsintätehtäviä, uusien temppujen oppimista ja suihkuavaa vettä, josta napata pisaroita kiinni. Se nautti kovaa juoksemisesta ja pitkistä metsälenkeistä. Talvi oli sen lempivuoden aika, sillä lumipallojen kiinniottaminen, lumityöt ja hangessa makoileminen kuuman turkin kanssa oli hauskaa. Se tykkäsi pomottaa Romppua ja leikkiä sen kanssa. Se oli uskomaton emo kissanpennuille. Se oli kärsivällinen, kun minä en vielä osannut. Se vihasi ruohonleikkuria ja pelkäsi kovia ääniä. Se oli äkäinen jos häntää harjasi tai iltaruoka oli myöhässä. Se oppi hyväksymään Fellan. Se toivoi aina lisää maharapsutuksia ja herkkupaloja. Se tiesi olevansa täydellinen juuri sellaisena kuin oli, hienona neitinä.

Lepää rauhassa kultaturkkini, myrskytuuleni, lapsuuteni koira, paras opettajani ja hyvä ystäväni. Nyt sinuun ei enää satu enää koskaan ja voit juosta pallojen perässä kuten nuorena teit - lailla tuulen. Kiitos kaikesta.